“Synkkä Syndalen” kesällä 2005

Tämä on Väiskimuistoja –juttusarja Väiskin blogissa. Juttusarjassa vanhat väiskikonkarit avaavat sinulle hauskoja, omituisia, kiinnostavia tai ihan tavallisia väiskimuistojaan. Sarjan viimeisessä osassa Kana kertoo johtamastaan Väiskistä kesällä 2005!

Rakkauteni Väiskiin on kroonista laatua, mutta erityisen rakas on “Synkässä Syndalenissa” vietetty Väiski 2005. Tässä, kuten muissakin projekteissa, parasta mitä leirinjohtajat voivat saada on asialleen omistautunut leiritoimikunta, joka ei ainoastaan jaa työt vaan myös kreisin EPT:läisen huumorintajun sekä innovatiivisen mielikuvituksen. Väiskin 2005 lahja maailmalle oli esimerkiksi  merkitsemisnarun korvaaminen suolella.

Partiossa ei oikeastaan enää minkään pitäisi tulla yllätyksenä, koska kaikkea voi tapahtua. Suunnitteluun kuuluu tietysti erilaisten yllätysten ennakointi, mutta jokaista vaihtoehtoa näyttää olevan mahdoton ennakoida.

Esimerkiksi tapahtui sekaannus, jonka vuoksi yksi helsinkiläinen lippukunta osallistui Väiskille. Kun ilmoittautumisajan loputtua ilmoittautuneiden joukosta löytyi yllätys, ajateltiin asia ratkaista vain ilmoittamalla lippukunnalle, etteivät he pääse leirille. Asiaan löytyi kuitenkin luovempi ratkaisu. Eräs espoolainen lippukunta poti kuitenkin pahaa johtajapulaa eikä olisi voinut osallistua Väiskille. Vahingossa leirille ilmoittautuneessa helsinkiläislippukunnassa oli kuitenkin paljon johtajia ja yhdistämällä he pystyivät mahdollistamaan espoolaisen lippukunnan osallistumisen. Ongelma saatiin ratkaistua kaikkien kannalta suotuisasti. Espoolaista innovointia.

Suurinta kiitollisuutta koin LTMK:tani (ja toki muitakin auttaneita kohtaan), kun muuten aurinkoinen leirisää muuttui heti haikille lähdön jälkeen kokopäiväiseksi kaatosateeksi. Vaikka leirikirjan haikkivarustelistassa  luki painovirheen vuoksi “sadevarusteet” kahteen kertaan, ei niitä kuitenkaan oltu muistettu pakata savuista mukaan tai muuten varautua muuhun kuin lempeään aurinkoiseen säähän. Kun tilanne alkoi paljastua leirissä, jossa LTMK luuli viettävänsä vähän rauhallisempaa iltaa, alettiin välittömästi toimia. Koko LTMK veti kurahousut tai goreteksit jalkaan, ja lähti auttamaan joko yörastin hommissa ja yleisessä huolenpidossa tai hoitamaan sukkulakyydin leiriin ja takaisin, jotta lapset saivat kuivaa päälle ja pääsivät jatkamaan haikkia. Näin haikkia ei tarvinnut kuitenkaan keskeyttää.

En malta odottaa päästä ihmettelemään, miltä Syndalenissa nyt näyttää ja vieläkö hieno hiekka tunkee joka paikkaan. Väiski 2020 leiritoimikunnalle toivotan mitä parhainta leirikokemusta Syndalenilaisen vessakirjoituksen sanoin: “Hajo med Sydalens sand”.

– Kana

Ihminen on työntänyt yläruumiinsa suuren ämpärin sisään. Vain jalat tulevat ämpärisrä ulos.
Projektipäällikkö tositoimissa asentamassa harmaavesisuotimen tiivistintä.
Kaksi hymyilevää nuorta aikuista painii metsässä. Aamuaiurinko paistaa ja taustalla on lapsia.
Leirinjohtajan ja ihmissuhdejohtajan aamupaini.
Nuoria istuu maassa ja rinkkojen päällä sadetakit yllä. Aikuinen on kyykyssä ja juttelee nuorille. Aikuisella on punainen huomioliivi.
EA hoiti myös haikkilaisten mielialaa.
Nuoret aikuiset seisovat lavalla hymyillen partioasut päällä. Reunassa juontaja puhuu mikkiin.
Maailman paras LTMK.

Jutun kuvat ovat Espoon Partiotuen kuva-arkistosta.

Leirimuistoja Väiskiltä 2009

Tämä on Väiskimuistoja –juttusarja Väiskin blogissa. Juttusarjassa vanhat väiskikonkarit avaavat sinulle hauskoja, omituisia, kiinnostavia tai ihan tavallisia väiskimuistojaan. Sarjan kolmannessa osassa muistojaan kertoo Väiskin 2009 alaleirijohtaja Anna Stina!

MoQ ja Joonas oli valittu vuoden 2009 Väiskin leirinjohtajiksi, joten en oikein voinut muuta kuin suostua, heidän pyytäessään minua alaleirijohtajaksi. En tullut siinä kohtaa ajatelleeksi, että se tarkoitti myös sitä, että seuraavana kesänä viettäisin koko kolmen viikon kesälomani asuen metsässä. Edellisestä partioleiristäni oli ehtinyt hujahtaa jo kahdeksan vuotta, joten jännitin miten paluu leirielämään sujuisi. Jo rakennusleirin ensimmäisenä päivänä huomasin kuitenkin istuvani täysin luontevasti sekä muurahaispesän, että mustikkamättään päällä ja muoviastioista nautittu, havunneulasilla höystetty keittokin maistui taivaalliselta.

Leiritoimikuntaan oli valikoitunut Espoon partiolaisten parhaimmistoa ja mieleeni on jäänyt mahtavat suunnitteluretket ennen leiriä ja leirillä ilta-auringossa rantakalliolla pidetyt leiritoimikunnan kokoukset. Yli vuoden kestänyt yhteistyö leiriä suunnitellessa oli hitsannut meistä yhteen huikean porukan, oli seepraa, leijonaa, vyötiäistä ja keitä meitä nyt oli. Alun suuruudenhullut suunnitelmatkin olivat leiriin mennessä onnistuttu saamaan toteutuskelpoiselle tasolle – leirivalmisteluihin käytetty reilu vuosi oli siis tarpeen.

Leiritoimikunnan jäsenet kävelevät hiekkatiellä auringon laskiessa kesäillassa.

Jotain taivasta hivelevistä suunnitelmista kuitenkin jatkoi leirille asti ja niistä esimerkkinä mainittakoon leiriportit. Leiriportti ja alaleiriportit olivat huikeita ja niiden rakenteluun vaadittua lihasmassaakin seurasi mielellään vierestä aurinkoisina leiripäivinä. Todellisuudessa leiriportit olivat aivan älyttömiä, sillä pitihän sitä aina pistää vähän paremmaksi, tai vähintäänkin korkeammaksi, kuin naapurialaleiri. Osa porteista taisi valmistuakin vasta leirin loppupuolella. Muistelisin, että leirin alustavassa budjetissa leiriportin kohdalla taisi lukea ”tukkeja, tervaa ja sementtiä”.

Kolme viikkoa leirillä meni kuin silmänräpäyksessä. Siihen sisältyi huikeita leiriohjelmia, leirinuotioita, lippukuntien huutoja, saunomista, yksi kävyillä täytetty makuupussi, hengailua, hyvää ruokaa, ruokalauluja, likaisia varpaanvälejä ja paljon vanhoja, uusia ja rakkaita ystäviä sekä leiritoimikunnan laadukkaita keskusteluita VHF-kanavilla (kunnes niissä kehotettiin pysymään asialinjalla).

Leirien viimeiset illat ovat aina jotenkin haikeita, mutta tällä Väiskillä aika moni muistanee sen hillittömän fiiliksen, mikä oli purkubileissä johtajakahvilassa, jossa mm. leirinjohtaja veti itsensä tanssibattlessa hikeen MC Koppakuoriainen -biisin tahtiin. Tomu nousi kattopressuun asti! Aamuyön tunteina purettiin viimeisenä myös johtajakahvila ja se kannettiin riuku kerrallaan osaksi muiden purettujen rakennelmien kasoja. Muistan, että tässä kohtaa itsellänikin tuli kyllä viimeistään roska silmään kun tajusin, että ikimuistoinen leirikokemus oli päättymässä.

Värikkäillä valoilla koristeltu johtajakahvila-teltta pimeässä metsässä. Teltan katoksen alla on ihmishahmoja.

Leirinjohtajat olivat leirin suunnittelun aikana tehneet meille leiritoimikuntalaisille erittäin selväksi sen, että leirin aikana meidän ei kuulunut tehdä mitään, vaan katsoa kuinka kaikki se mitä olimme suurella työllä suunnitelleet, tulisi yhteen. Itse olin välittänyt samaa sanomaa myös erinomaisille alaleirinjohtajilleni. Muistan ohimenevän ajatukseni sinä päivänä, kun leiriläiset vyöryivät busseista kohti alaleirejä, että jos itse en tee mitään, eivätkä alaleirijohtajani tee mitään, niin kuka oikeastaan tekee? Selkeästi joku teki jotain, sillä leirillä asiat tuntuivat loksahtelevan kohdilleen ja päällimmäisenä mieleeni on jäänyt, että leiri oli kaikin puolin menestys. Leirin päättymisen jälkeen koin totaalisen tyhjyyden tunteen ja pistävän ikävän kaikkeen siihen, mitä leirin tekemiseen ja leiriin itseensä liittyi. Tästä tunteesta tiesin, että leiriä tehtiin sydämellä ja että se oli yksi elämäni hienoimmista kokemuksista.

Tänä kesänä oma poikani lähtee ensimmäiselle Väiskilleen ja muutenkin ensimmäiselle partioleirilleen. Toivon, että hän saa yhtä mahtavia muistoja ja kokemuksia itselleen, kuin mitä Väiskit ovat minulle antaneet.

Jutun kirjoittajan Anna Stinan muotokuva. Hänellä on ruskeat puolipitkät hiukset ja hymyilevä ilme.

Terveisiä erityisesti Väiski 2009 leiritoimikunnalle!

– Anna Stina

Jutun kuvat ovat Espoon Partiotuen kuva-arkistosta.

Jokainen Väiski on muiston arvoinen

Tämä on Väiskimuistoja –juttusarja Väiskin blogissa. Juttusarjassa vanhat väiskikonkarit avaavat sinulle hauskoja, omituisia, kiinnostavia tai ihan tavallisia väiskimuistojaan. Sarjan toisessa osassa muistojaan kertoo viisi Väiskiä nähnyt Linda!

Pikkusiskon koti-ikävätukena 24/7

Kaksi vuotta nuoremman siskoni muistoissa meidän kummankin ensimmäinen Väiski vuonna 1998 on legendaarinen. Vetäessään maitokärryrallia Evon monttuisilla teillä hän tutustui yhteen parhaista ystävistään, nykyiseen tyttärensä kummitätiin.

Itse sain samalla Väiskillä muistutuksen 11-vuotiaan isosiskon tärkeästä roolista, kun sain olla vähän väliä lohduttamassa riipivästä koti-ikävästä kärsivää pikkusiskoani (sama maitokärryhurjastelija). Onneksi koti-ikäväpillerit ja nukkumapaikan vaihto isosiskon telttaan tekivät lopulta tehtävänsä, ja selvisimme kummatkin leirillä jotakuinkin selväjärkisinä loppuun saakka.

Nuoria partiolaisia syömässä keittoa ulkona auringon paisteessa.

Leirin tärkeimmässä pestissä

Kolme vuotta myöhemmin, Väiskillä 2001, oli siskokin jo vähän reipastunut, ja minä astuin elämäni ensimmäiseen leiripestiin muonittamaan nälkäisiä leiriläisiä. Skutvikenin upeilla mäntykankailla näin leiristä lähinnä noin 10 neliön kokoisen keittokatoksemme, opettelin pilkkomaan sipulia tehokkaasti ja bailasin perunankuorimisten lomassa kasettimankasta soivan Tiktakin tahdissa keittiöpossemme kanssa. Tästä leiristä alkoivat kultaiset teinivuoteni partiossa – ne, jotka ovat tuoneet elämääni oikeastaan kaiken tärkeän.

Auktoriteettia koetellaan

Hankoniemen Väiski 2005 toi EPT:läisten elämään Pelimies-biisin ja Hanko-kävelyn, jonka jokainen leirillä ollut varmaan vieläkin osaa. Omat muistoni Hankoniemestä ovat ristiriitaisia: biisiin kulminoituva 15-vuotiaan vapauden riemu, ja toisaalta se, kun yritin hiki päässä saada muita johtajiamme ylös PJ:stä aamuisin. Savunjohtajan mandaatti ei aamu-unisia tuntunut kiinnostavan, ja painava vastuu taisi saada tirauttamaan paritkin itkut leirin aikana.

Nuoria partiolaisia elefanttikävely-asennossa silmät sidoittuina aurngon paisteella niityllä. Joillakin kantamuksina rinkkoja ja kasseja.

Hulluja ideoita ja mieletön tiimihenki

Väiskimuistojeni kirkkaimman kruunun saa ehdottomasti vuoden 2009 Väiski. Leiritoimikuntaan uskaltautuminen palkittiin mahtavalla tiimillä ja hervottoman hauskalla otteella, jolla leiriä tehtiin. Ohjelmajohtajan saappaissa sain olla rakentamassa leirielämystä juuri uudistuneiden ikäkausien mukaan. Moqun ja Joonaksen suuruudenhulluutta läheltä seuratessa tuli olo, että pystymme mihin vaan, ja niinhän me oikeastaan pystyimmekin.

Paluu juurille

Väiski 2014 oli osaltani lyhyt parin yön piipahdus, jolla tietämättäni pääsin jo harjoittelemaan seuraavia paria Väiskiä varten. Nyt jo aikuiseksi kasvaneella siskollani oli leirillä mukana nelikuinen poikansa, jota kummitädin ylpeydellä työntelin pitkin leiriä ja käytin tekosyynä olla osallistumatta perheleirin askareisiin.

Ensi kesän Väiskillä taidan tarvita sekä viime Väiskin tuomia vauvakuiskaajan taitoja että ihan jokaiselta aiemmalta leiriltä keräämiäni oppeja ja kokemuksia, kun kärrään oman pesueeni Syndalenin aurinkoiseen metsään. Nähdään Väiskillä 2020!

– Linda

Auringonlaskua ihailevia ihmisiä rannalla.

Jutun kuvat ovat Espoon Partiotuen kuva-arkistosta.

Kesällä 1989 Väiskillä oli aivan samat laulukirjat kuin nykyisinkin

Tämä on Väiskimuistoja –juttusarja Väiskin blogissa. Juttusarjassa vanhat väiskikonkarit avaavat sinulle hauskoja, omituisia, kiinnostavia tai ihan tavallisia väiskimuistojaan. Sarjan ensimmäisessä osassa muistojaan kertoo vuonna 1989 ensimmäisellä Väiskillään leireillyt Moq.

Varhaiset muistot ovat kiitollisia. Kiitollista unenkaltaista puuroa, jossa todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat hataraksi aukkoisaksi kertomukseksi. Kuitenkin jos aukkoja on enemmän kuin muistoja, mielikuvitus jää ilman kehikkoa, jota värittää. Irralliset muistot kelluvat erillään. Muistaa vain paukkuvan nigerin.

Kesä 1989 oli ollut kuuma jo ennen Väiskiä. En minä sellaista muista. Ilmatieteenlaitos muistaa. Yhdeksänvuotiaana sudarina minulla tuskin oli tuolloin mitään käsitystä leirin sijainnistakaan. Oli yhdessä äidin kanssa pakattu kasarinsininen rinkka ja erittäin imukykyinen ohut solumuovinen makuualusta. Espoolaiselta ostoskeskukselta oli yhteiskuljetus jonnekin mäntykankaalle. Myöhemmin sain selville, että leiripaikka oli ollut Lappohjassa Hankoniemellä.

Nuoria partiolaisia rinkka selässä 80-luvun vaatteissa.

Tavallisesta jokapäiväisestä leirielämästä en muista tuolta leiriltä mitään. Ehkä muistan jonottaneeni yhteisohjelmaan huivi kaulassa hiekkatiellä. Sitä olen tehnyt kuitenkin parilla kymmenellä kesäleirillä, joten on täysin mahdoton sanoa olisiko se tie mäntykankaalla ollut juuri Väiski´89:lla.

Pieniä partiolaisia jonottamassa hiekkatiellä. 80-luvun vaatteet päällä.

Partioleirit muuttuvat vähemmän kuin muu yhteiskunta ympärillämme. Jos Väiski´89:n uimarannalta olisi lähtenyt veneellä etelään olisi rantautunut Neuvostoliittoon. Toisaalta tuskinpa olisi rantaan asti päässyt ennen kiinni jäämistä. Toisaalta tuolloin kesällä 1989 leirillä oli aivan samat laulukirjat, samat Rukan sadetakit ja samaa hernemaissipaprikariisiä muovilautasilta kuin nykyisin. Oli myös samat harjakattoiset oliivinvihreät niger-teltat. Sellaiset, jotka heiluvat ja paukkuvat kun kuuman kesän nostattama öinen ukkomyrsky iskee avomereltä Hankoniemen männikössä nukkuvien sudarien niskaan.

Minun muistoissani se oli hirmumyrsky. Ainakin 12 boforia. Vähintään. Se iski yöllä leiriin. Nukkumisesta ei tullut mitään. Harjatelttamme paukkui ja huojui tuulessa. Ainoastaan meidän nukkujien vähäinen yhteenlaskettu ruumiinpaino esti telttaa repeytymästä stratosfääriin. Joku tiesi kertoa, että naapurisavun sudariteltalle olisi näin käynyt. Meistä se oli täysin uskottavaa. Aivan yhtä uskottavaa kuin se, että teltta oli vienyt mennessään kaikki siinä nukkuneet.

Todellisuudessa yöllä lienee tuullut hieman navakammin. Silti tuo jäi ainoaksi todelliseksi muistoksi pienelle sudarille tuosta Väiski-viikosta Hankoniemellä kesällä 1989. Se on oikeastaan aika mukava muisto.

Nuoria partiolaisia rakentamassa tiksipistettä metsässä. Pojilla on 80-luvun vaatteet ja pitkät takatukat.

Tuon myrskyisän alun jälkeen olen ollut jokaisella Väiskillä. Leiritoimiston osallistujalistoissa kohdallani on lukenut sittemmin vartiolainen, turvajohtaja, savunjohtaja, vaeltajaohjelma, leirinjohtaja ja viimeksi perheleiri. Kertaakaan en ole katunut leirille lähtöä.

Jokainen Väiski on ollut erilainen. Ollut toinen toistaan parempi.

Moq, Vipe
leirinjohtaja Väiski´09

Yleiskuva partiolaisista istumassa yhteisohjelmaa seuraamassa hiekkarannalla. Lapsilla on prtiohuivit ja partiopaidat päällä sekä 80-luvun hiustyylit.

Jutun kuvat ovat Espoon Partiotuen kuva-arkistosta.